Ajanharmain, sammaltunein seinin vasten
iltataivaan ruskotusta seisot rantatörmälläsi horsmankukkaisella.
Siipitynkäs tuuliin kurkoitat niinkuin käsivarret rukoukseen ojetut.
Piennarpolkus on jo ruohottunut, pitkiin vuosikausiin
sill’ ei astujaa. Myllykuormat kulkee ohitsesi. Yksinäisenä ja
hyljättynä olet oiva siivellisten pesäpaikka.
Lehtokurpan iltaan äännellessä, riihen lämmitessä, lemutessa uudisviljan tuoksun kartanolla viljantuojaa turhaan vuottelet.
Kurpan yksinäisen iltaan äännellessä on kuin hiljaa,
hiljaa surisit. Niinkuin vanha, rujo, masennettu ihminen, jok’ on
elämästä syrjään jäänyt.
Uuno Kailas
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti